Olen tänään potenut sunnuntaimelankoliaa. Joskus tulee sellainen sunnuntai, että olisi parempi pysyä sängyssä koko päivä. Tai siltä ainakin olo tuntui pitkälle iltapäivään. Mikään askare ei tuntunut hyvältä. Menin aamulla kasvimaalle ja kitkin ja harasin siellä. Ei siitä meinannut tulla mitään. Tuskin jaksoin nostaa rikkaruohon käteen. Väenväkisin kastelin kasvihuoneen.
Mies laittoi ruoaksi lihamureketta ja kysyi teenkö salaatin. Keräsin salaattiaineet kasvimaalta ja kasvihuoneesta. Tomaattia, rapeaa keräsalaattia, rucolaa, basilikaa, sokeriherneitä. Miten voi olla näin mälsä olo vaikka on näin ihanaa. Kaunis kesä, oma piha, kasvimaa ja kasvihuone. Kaksi ihanaa kissaa, perhe ja kaikki.
Ystävä sanoi, että elämämme näyttää niin täydelliseltä blogissa. Niinhän se näyttää muillakin. Eihän kukaan julkisesti ilmoita, että on tosi paska olo tai perhe rikki tai mies vankilassa tai lapset käyttää huumeita. On mukavampi tarjoilla elämän kauniita puolia, mukavaa puuhastelua, herkullista ruokaa, siististi puettuja lapsia, täydellisesti kasvavaa puutarhaa.
Elämä nyt vain on sellaista, ylämäkeä ja ryteikköä välillä. Toisinaan mikään ei tunnu miltään, eikä oloa saa paremmaksi puutarhaterapialla eikä kissojen kanssa leikkimisellä. Alakuloisia ihmisiä neuvotaan liikkumaan enemmän, tekemään sitä mikä tuntuu hyvältä ja mistä nauttii. Entä jos ei nauti mistään? Kävelylenkille lähtö on täysin toteutuskelvoton haaste. Hyvä jos jaksaa tuolista nousta juomaan välillä. Ei se ole niin helppoa!
Menin iltapäivällä kokeilemaan lisää puutarhaterapiaa. Jos se vaikka auttaisi. Harasin yhtä kukkapenkkiä, lisäsin uutta multaa, laitoin syyslannoitetta ja kastelin. Olo oli jo vähän parempi, vaikka työ tuntuikin väkinäiseltä enkä oikein nauttinut siitä. Loppukesällä on monesti muutenkin vähän väsynyt puutarhahommiin. Syksymmällä tulee taas uutta innostusta. Ehkä olen vain väsynyt tähän ainaiseen helteeseen. Kyllä tämä tästä, kunhan tulee sateet ja viileämmät ilmat.
Välillä vain ei jaksa. Itse kun parannuin masennuksesta, olen huomannut, että kissojen kanssa leikkiminen kohentaa aina mielialaa. Mutta vasta silloin, kun on itse parantunut. Voimia! Joskus vaan väsyttää, joskus taas ei.
VastaaPoistaJoo, onneksi tämä on vain välillä. Ei tällaista oloa joka päivä jaksaisi. Mikähän siinä on, että se tulee useimmiten sunnuntaina. Mukavaa kun kommentoit.
PoistaRyhtyminen on vaikeaa, joskus ihan mahdotonta.
VastaaPoistaSinäpä sen sanoit. Ryhtyminen on joskus toivotonta. Joskus taas heti aamusta tietää mitä aikoo tehdä ja kaikki sujuu.
PoistaKaikilla on varmasti joskus noita päiviä, niistä ei vaan puhuta niin avoimesti. Toivottvasti olosi helpottui kun kerroit, jaksuja.
VastaaPoistaKiitos. Jotenkin se helpottaa tuo kertominen. Miksi pitäisi teeskennellä hyvää oloa, jos ei siltä tunnu. Ja nämä kommentit auttavat myös paljon. Monella on samanlaisia oireita, aina välillä. Toisilla jatkuvammin. Ehkä se on loman jälkeistä masennusta... ;)
PoistaMinun melankoliani syntyy siitä, että ruuhkavuodet ovat ohi. Kai ne joskus olivat raskaitakin, mutta ainakin koko ajan tiesi olevansa kovin tarpeellinen. Nyt on lapset kasvatettu itsenäisiksi ja omilleen ja omat vanhemmatkin hoidettu hautaan. Jotenkin tuntuu kovin kummalliselta, että tässä minä nyt sitten kulutan aikaa siihen saakka, että itse kuolen. Eipä silti etten saisi aikaa kulumaan, on kyllä kiinnostaviakin harrastuksia, mutta ajankulua ne kuitenkin vain ovat eikä niillä ole mitään muuta todellista merkitystä kuin se, että minä nyt jotakin puuhailen. Ihmettelen, miten yhtään en muista nuorena tällaisia tuntemuksia tunteneeni, vaikka silloin vuosia elelin ihan vain omien mielihalujen mukaan ennen perheellistymistä. Vai riittikö,silloin se, että tiesi olevansa äärimmäisen tärkeä vanhemmille ihan vain pelkällä olemassaolollani?
VastaaPoistaMoneen tekemiseen en tahdo saada mielekkyyttä nykyisin. Esim. vaikka juuri puutarhan hoito. Oikeasti sillä ei ole mitään merkitystä, onko meidän pihassa rikkaruohoja vai ei. Ainoa merkitys tulee siitä, että nyppiminen ja lopputuloksen katsominen on mi usta mukavaa. Jos se ei ole, voin ihan hyvin jättää nyppimättä ja hoitamatta, koska mitään haittaa ei ole kenellekään oli meidän piha millainen hyvänsä. Ja sama on melkein kaiken tekemiseni kanssa nykyisin. Voi olla, että jonkun ajan kuluttua olen tottunut tähän ja nautin siitä, että voin itse määritellä kaiken tekemiseni. Mutta toistaiseksi usein oloni on samanlainen kuin nahjuisimmassa murrosiässä olevalla, jolta sai vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin:"Ihan sama."
Kiitos pitkästä kommentistasi. Jotenkin aina lohduttaa tieto siitä, että muitakin on jotka eivät löydä aina tarkoitusta päiviinsä. Ruuhkavuodet on kyllä kuvaava sana. Minullakin ovat ruuhkavuodet vähän hellittäneet, kun pojat ovat aikuisia, vaikka osa vielä kotona pyörii. Oman äidin asioita vielä murehdin, pitkä matka hankaloittaa avun järjestämistä. Itsellä on vielä työelämässä monta vuotta edessä, mutta kunto rapistuu koko ajan. Ahdistaa vähän ajatus siitä että alaspäin menoa on koko ajan. Tosiaan ajan kuluttamista kuolemaa odotellessa, kuulostaa aika makaaberilta.
PoistaPuutarhan hoidosta olen ajatellut viime aikoina vähän samalla tavalla; onko sillä sitten oikeasti väliä? Minulla ahdistusta aiheuttaa liika täydellisyyden tavoittelu, joka johtaa siihen, etten ole koskaan tyytyväinen. Muiden mielestä puutarha on hienossa kunnossa, mutta minä vain harmittelen "täysin räjähtäneitä penkkejä", mullan puutetta, lannoituksen unohtumista, vääriä kasvivalintoja. Puutarhastakin tulee suorittamista. Kunnes sitten ei jaksa enää suorittaa. Toivotaan että tämä jaksamattomuus on väliaikaista.
Toivon sinulle jaksamista. Onhan sinulla joku ystävä jonka kanssa voit jakaa asian? Ei ole hyvä yksin miettiä vain. Kiitos viestistäsi.
Eipä sitä aina jaksa, joskus pitää vaan olla touhottamatta mitään. Hellekin on toki ollut näännyttävää... Itsellänikin tässä ollut pientä motivaation puutetta viimeaikoina. Kissat onneksi osaavat ottaa rennosti ihan hyvällä omallatunnolla ;)
VastaaPoistaJoo, mietin tuota hellettä, kun nyt on vissiin 38. hellepäivä peräkkäin. Minulle on tuo tekeminen niin tärkeää, ja nyt kun ei ole jaksanut oikein tehdä, tulee turhautunut olo. Ehkä sekin aiheuttaa motivaation puutetta. Kyllä kissaterapia on ihan parasta. Mekin miehen kanssa nauretaan niille harva se päivä.
PoistaNiitä alakuloisia päiviä tulee melkein väkisinkin aina joskus. Ei vain jaksa, ei huvita. Sitten taas joskus tulee sellaisia aivan yltiöonnellisia hetkiä, kun tuntuu kuin kaikki olisi vain ihanaa, ihanampaa ja ihaninta. Arvostaa kaikkia pienen pieniä asioita ja näkee niin uskomattoman paljon kauneutta ympärillään. Ne ovat niitä mukavia hetkiä... :)
VastaaPoistaSinäpä sen sanoit, juuri näin se on. On minullakin niitä yltiöhetkiä ollut, joskus vain yhtäkkiä tulee sellainen olo että on ihan onnellinen, vaikka kävellessään illalla sisään kastelurundin jälkeen. Luulen että tähän alakuloon saattaa perussyy löytyä liiasta työpaineesta ja kiireestä, palautuminen ei vain toimi lyhyen viikonlopun aikana. Pitäisi jaksaa huolehtia itsestään paremmin.
PoistaVoi....kirjoitit hyvin ja tuttuja ovat tunnelmasi.
VastaaPoistaArmollissuuttaa itselle ja sen sallimista, että olo on alakuloinen eikä mikään tunnu miltään, vaikka kaikki periaatteessa hvin. Ja kun sitten tulee huono omatunto, kun ei voi hyvin vaikka kaikki olis periaatteessa hyvin.
Pidän kirjoituksistasi, kuvistasi ( ihana puutarha ja rakennukset ! :) ja nuo söpöliini typykät ♡♡
Voimia....ollaan ystävällisempiä itsellemme.
Tämä on nyt sitä Not happy -osastoa kai. Mutta onneksi nuo sunnuntait menevät ohi eikä olo ole joka päivä samanlainen. Minua huolestuttaa se, miten paljon nuorilla on masennusta nykyään. Toimin koulutusmaailmassa ja näen ja kuulen sitä päivittäin. Mikä tässä maailmassa on nyt sellaista, joka synnyttää ihmiselle ahdistusta.
VastaaPoistaKiitos, ihanaa kuulla että tykkäät käydä blogissani. Joskus tuntuu että lukeeko kukaan, kun ei aina tule kommentin kommenttia. Ja itse olen ihan yhtä laiska kommentoimaan. Ollaan tosiaan armollisia itsellemme, kaikkine epätäydellisyyksinemme!
Palasin vielä lukemaan tekstisi ja katsomaan suloisia halikuvia ♡
VastaaPoistaKirjoituksesi pyöri mielessäni koko iltapäivän ja tästä tulee oma voimaantumispaikka, kun olo on sunnuntaimelankoliassa. Kiitos .
Työskentelen alle kouluikäisten kanssa, masennusta on lapsilla jauupuneita vanhempia on paljon. Puheeksi ottaminen on vaikea asia ja moni sitä välttelee, vaikka se on ihan velvoite...minusta se on välittämistä ja hyvin harvoin kukaan loukkaantuu, jos kysyy miten voit tai mitä kuuluu tai ottaa huolen puheeksi.
Olen erityisen herkkä ja herkästi imen itseeni tunnelmat, on opittava suojelemaan itseään. Tää on tämmöstä :)
Ihan samanlaisia ajatuksia minullakin. Tälläkin viikolla yksi nuori pohti opiskelun lopettamista masennuksen takia. Jäin miettimään asiaa ja se palaa aina mieleen. Olen nähnyt nuorten syrjäytymistä ja siitä palaamista läheltä ja tuo itsensä suojeleminen on tärkeää. Olen itsekin sellaista tyyppiä, että huolestun helposti asioista ja vatvon niitä mielessäni, myös omien lasten kohdalla. Eihän se ihme ole että mieli on apea joskus, kun imee kaikkea negatiivista itseensä, uutisista ja kaikesta. Mutta kyllä nuo kissat ovat hyvä vastapaino, täytyy vaan nauraa välillä niiden edesottamuksia. Kiitos itsellesi.
PoistaNiin, minä jotenkin ajattelen, että melankolia kuuluu elämään, hetkittäiset alakulon päivät. On tietysti asia erikseen, jos surullinen mieli jatkuu kauan.
VastaaPoistaTeidän kissat ovat suloisia. Tuokin kuva, missä kaulailevat.
Niin kuuluukin, olet ihan oikeassa. Mutta masennusta aiemmin sairastaneena tulee aina se pelko mieleen, että jos se jää päälle. Kun ollaan pimeään aikaan päin menossa.
PoistaKissat ovat kyllä ihania. En ole näin sopuisaan kissapariin törmännyt, aina ovat toisiaan pesemässä ja kaulailemassa. Veera, harmaakuvioinen "isosisko" tuo Mimmille pyydystämänsä hiiretkin leikittäväksi, kun toinen ei vielä pienempänä niitä helposti kiinni saa. :)