torstai 23. lokakuuta 2014

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus


Kävimme viime viikolla äidin luona järjestelemässä ja siivoamassa sekä tekemässä ruokaa pakkaseen. Kun kävin ensimmäisenä iltana nukkumaan, ei uni tullut silmään. Jostain syystä äidin luona käydessä tulee aina lapsuus mieleen. Ehkä se johtuu tutuista tavaroista, joita on talo täynnä. En ole itse asunut äidin nykyisessä talossa lapsena. Tämä ylläoleva talo on minun lapsuuskotini. Ainut veljeni näyttää irvistelevän tuossa oikealla sulkapalloverkon luona.

Vaikka talo on myyty jo vuosikymmeniä sitten, muistan vieläkin millainen se oli. Talo oli ensimmäisiä tyyppitaloja, isäni rakentama. Siinä oli kolme makuuhuonetta, olohuone, keittiö, sauna. Nykymuodin mukaan se oli melko pieni, mutta aikanaan varmaan ihan ruhtinaallisen kokoinen.

Pihaan tultaessa, talon toiselta puolelta, oli vastassa autotallisiipi, sisäänkäynti jäi oikealle. Ulko-ovesta tultiin ensin pieneen tuulikaappiin. Oikealla oli kenkäkaappi ja siivouskomero. Vasemmalta meni ovi saunaneteiseen ja siitä saunaan. Suoraan eteenpäin oli lasinen väliovi ja sen takana pitkä eteinen. Eteisen oikealla puolella oli kolme makuuhuonetta, suoraan eteenpäin mentiin olohuoneeseen ja vasemmalle jäivät wc ja keittiö. Ylläolevassa kuvassa olohuoneen ikkuna on vasemmalla ja keskellä keittiön ikkuna. Pikkuikkunat kuuluvat varastoon, jota sanottiin aitaksi, liiteriin ja autotalliin.

Minun huoneeni oli ensimmäisenä oikealla. Laitoimme siihen äidin kanssa ruusutapetit joskus 70-luvulla. Huone oli pieni, mutta siinä oli peräti kaksi ikkunaa. Äänimuistona on jäänyt mieleen avoimesta ikkunasta kuuluva sateen ropina asvalttiin syyspimeinä iltoina.

Takapihalla oli alkuaan hiekkalaatikko, mutta se poistettiin myöhemmin tarpeettomana. Kuvassa näkyy äidin tekemä korkeushyppyteline (kuulin tämän vasta äidiltä, olisin luullut että isä olisi tehnyt telineen), joka oli ahkerassa käytössä. Myös sulkapalloa pelattiin usein. Myöhemmin esiteineinä siirryimme pelaamaan pingistä autotalliin naapurin lasten kanssa.

Minun lapsuudessani leikittiin paljon ulkona. Leikimme rosvoa ja poliisia, piilosta, peiliä, ammuimme jousipyssyillä, jotka tehtiin itse läheisen metsän tarjoamista materiaaleista. Kiikuimme ja pelasimme jalkapalloa. Vähän isompana läksimme pyörillä "rillaamaan", niin kuin sitä silloin kutsuttiin. Naapurustossa oli paljon lapsia ja kavereita oli aina. Lapset saivat olla suht vapaasti ulkona, niin kauan kuin kotiintuloaikoja noudatettiin. Lapset tekivät myös kotitöitä, ainakin meillä. Meillä oli tiskivuorot ja kukankasteluvuorot ja kesäisin keräsimme marjoja ja autoimme muissakin töissä.





Näin jälkikäteen ajateltuna lapsuus oli huoletonta ja onnellista aikaa. Olihan silloinkin varmaan aikuisilla huolia, mutta eivät ne meille lapsille välittyneet. Silloin kesät olivat pitkiä ja aurinkoisia. Aina oli jotain mukavaa tekemistä, ja vaikka emme eläneet yltäkylläisyydessä ja tavarapaljoudessa, oli meillä kuitenkin tarpeeksi kaikkea. Mitään muuta en jäänyt kaipaamaan kuin nukenvaunuja, joita naapurin tytöiltä kadehdin. Minulle niitä ei koskaan ostettu.




torstai 2. lokakuuta 2014

Lopetetaan kaikki


Lehdet ovat pullollaan yt-neuvotteluja ja irtisanomisia. Tänään olin kokouksessa eri paikkakunnilta olevien samalla alalla työskentelevien kanssa. Yhdellä oli koko firma loppumassa, yhdellä oli yt:t päällä ja yhdellä oli kuukausi työtä jäljellä. Sitten sen konkretian vasta tajuaa, kun tuttavat joutuvat työn loppumisen eteen.

Tuntuu ettei mikään kannata, ei ole varaa mihinkään, kaikessa pitää säästää. Mitäpä tässä suotta pyristellään kuluja kasvattamassa. Lopetetaan samantien kaikki.


Voihan sitä jäädä sänkyyn makaamaan, eipä kannata yrittää. Tiedotusvälineet toitottavat yhdestä suusta, miten huonosti meillä menee, talous vaan syöksyy, työntekijöitä irtisanotaan, kukaan ei kuluta. Eipä sitten ihme, etteivät kuluttajat uskalla ostaa mitään, vaan laittavat rahat sukanvarteen odottelemaan parempia päiviä. Mistähän niitä parempia päiviä meille tulee, jos kaikki lopettavat elämisen.


Olen myös ollut havaitsevinani uudenlaisen ilmiön. Työssä pitkään olleet ihmiset, muutama tuttavakin, ottavat lopputilin. He eivät jaksa enää tässä oravanpyörässä. He jäävät kotiin hoitamaan lapsenlapsia tai kutovat mattoja tai vaan jäävät elpymään uupumuksesta ja hoitamaan puutarhaa. Heidän tehtävänsä jaetaan työpaikalla jäljelle jääville, jotka puolestaan väsyvät työtaakkansa alle. Uutta tässä ilmiössä on se, että he jättäytyvät vapaaehtoisesti tyhjän päälle. Uutta työtä ei ole tiedossa. Ei ole varasuunnitelmaa. On vain kestämätön väsymys.

 
Kyllähän se masentaa töihin jääviäkin. Mutta varmaan menee taas muutama kuukausi ja kaikki tottuvat tilanteeseen. Tehdään vähän enemmän töitä, ja taas vähän enemmän jää tekemättä. Niska kipeytyy lisää ja tulee rytmihäiriöitä. Voihan sitä pitää pari tasausvapaapäivää että pääsee taas tasapainoon. Lenkkipoluille tulee lisää käyttäjiä, koska liikuntahan auttaa palautumaan. Ehkä joku taas käy masennuslääkkeet ja jää petinpohjalle. Joku toinen potee huonoa omatuntoa, koska on kuitenkin vielä se työpaikka.

Anteeksi tämä vuodatus. Jotenkin vain niin ahdistaa tämä kaikki.