Olen tänään potenut sunnuntaimelankoliaa. Joskus tulee sellainen sunnuntai, että olisi parempi pysyä sängyssä koko päivä. Tai siltä ainakin olo tuntui pitkälle iltapäivään. Mikään askare ei tuntunut hyvältä. Menin aamulla kasvimaalle ja kitkin ja harasin siellä. Ei siitä meinannut tulla mitään. Tuskin jaksoin nostaa rikkaruohon käteen. Väenväkisin kastelin kasvihuoneen.
Mies laittoi ruoaksi lihamureketta ja kysyi teenkö salaatin. Keräsin salaattiaineet kasvimaalta ja kasvihuoneesta. Tomaattia, rapeaa keräsalaattia, rucolaa, basilikaa, sokeriherneitä. Miten voi olla näin mälsä olo vaikka on näin ihanaa. Kaunis kesä, oma piha, kasvimaa ja kasvihuone. Kaksi ihanaa kissaa, perhe ja kaikki.
Ystävä sanoi, että elämämme näyttää niin täydelliseltä blogissa. Niinhän se näyttää muillakin. Eihän kukaan julkisesti ilmoita, että on tosi paska olo tai perhe rikki tai mies vankilassa tai lapset käyttää huumeita. On mukavampi tarjoilla elämän kauniita puolia, mukavaa puuhastelua, herkullista ruokaa, siististi puettuja lapsia, täydellisesti kasvavaa puutarhaa.
Elämä nyt vain on sellaista, ylämäkeä ja ryteikköä välillä. Toisinaan mikään ei tunnu miltään, eikä oloa saa paremmaksi puutarhaterapialla eikä kissojen kanssa leikkimisellä. Alakuloisia ihmisiä neuvotaan liikkumaan enemmän, tekemään sitä mikä tuntuu hyvältä ja mistä nauttii. Entä jos ei nauti mistään? Kävelylenkille lähtö on täysin toteutuskelvoton haaste. Hyvä jos jaksaa tuolista nousta juomaan välillä. Ei se ole niin helppoa!
Menin iltapäivällä kokeilemaan lisää puutarhaterapiaa. Jos se vaikka auttaisi. Harasin yhtä kukkapenkkiä, lisäsin uutta multaa, laitoin syyslannoitetta ja kastelin. Olo oli jo vähän parempi, vaikka työ tuntuikin väkinäiseltä enkä oikein nauttinut siitä. Loppukesällä on monesti muutenkin vähän väsynyt puutarhahommiin. Syksymmällä tulee taas uutta innostusta. Ehkä olen vain väsynyt tähän ainaiseen helteeseen. Kyllä tämä tästä, kunhan tulee sateet ja viileämmät ilmat.
