tiistai 3. maaliskuuta 2015

Mitä oikeasti ajattelen

Yhtenä iltana aloin miettiä unta odotellessani, että pitäisikö tehdä oma blogi jossa kirjoittaisi mitä oikeasti ajattelee asioista ja ihmisistä. Sitä blogia ei varmaan uskaltaisi julkaista missään, vaan se olisi vaan päiväkirja. Tämä ajatus kypsyi varmaan siitä, kun on töissä kaikenlaisia muutoksia tulossa ja ehkä vähän ahdistuin siitä, vaikka päälle päin olen ollut rauhallinen, ärtyisällä tavalla rauhallinen. Ja sitten muutamana päivänä ei työt oikein ottaneet tulta, tuntui että joutuu tekemään jonninjoutavia rutiinihommia, joita osaisi suoraan peruskoulusta tullut, ilman mitään ammatillista koulutusta oleva, ei siihen yliopistokoulutusta tarvita. Tiedän, olen turhautunut töihini, taas kerran. Muutamalle työkaverillekin tekisi mieli sanoa pari rehellistä sanaa minun työaikani varastamisesta.


Mietin miten monta sanaa on pitänyt nielaista, koska on kiltti ihminen. Minun ylitseni on kyllä saanut kävellä, mutta en voi puolustautua. Työasioissa pitää olla varovainen, koska sinulla nyt kuitenkin on vielä se työpaikka, etkä ole ihan nuorikaan enää. Kotonakin pitää varoa loukkaamasta, koska siitä saa kuitenkin kärsiä yleensä itse, morkkiksena. Entisessä elämässäni olisi ollut paljon sanottavaa kotona, mutta ei voinut, koska kaiken olisi saanut niskaansa moninkertaisesti, with a vengeance. Aina mun pitää kuunnella ja olla hiljaa. Kenelle voisin puhua kaikki ne asiat, jotka minua harmittavat.


Pidän itse rehellisyydestä, siitä että sanotaan suoraan miten asiat ovat. Miksi en sitten voi olla rehellinen muille ihmisille, kun pitää sanoa mielipiteensä asioista. Tosin miehelle osaan sanoa aika rehellisesti sen, mitä hän tekee mielestäni väärin. Pienissä asioissa, arkipäivässä. Sitten harmittaa, että pitääkö sitä nalkuttaa. Joskus vain tuntuu siltä että haluaisi mennä ulos tuuleen ja huutaa, huutaa niin kovaa että keuhkot tyhjenevät eikä mielessä ole enää mitään.


Osaan sen verran itselleni diagnoosia antaa, että kärsin ammatillisesta identiteettikriisistä, taas kerran. Minun mieliasiani ovat jotain muuta kuin paperien pyörittely ja asioiden toistaminen rutiininomaisesti. Haluaisin tehdä luovia asioita, maalata, ommella, piirtää, neuloa, kaivaa kuoppaa, istuttaa, suunnitella sisustusta, kirjoittaa, lukea, ottaa kuvia, tehdä työtä värien ja muotojen kanssa, suunnitella asioita paremmaksi. Työssäni en voi tätä halua toteuttaa. Vapaa-aikani ei riitä tähän kaikkeen. Miten pääsen tasapainoon, löydän onnellisuuden siemenen? Miten jaksan tehdä iloisesti työni, on se sitten mitä tahansa, ja olla tyytyväinen elämääni?


Kotona asiat menevät mukavasti, viihdyn kotoisten askareiden parissa. Pidän pyykin pesusta ja narulle laittamisesta, kaappien järjestämisestä ja huonejärjestyksen uudeksi laittamisesta. Nyt kun on remontti menossa, saan miettiä miten järjestän tavarat uudelleen, mitä jää ja mitä lähtee. Millaisia toimintoja tulee minnekin, missä istun ja luen, tai katson leffoja dvd:ltä omassa rauhassa. Mihin laitan sisustuslehtikotelot, laittaisinko esille lastenkirjoja johonkin hyllyyn. Tuossa pöydällä voin lajitella tilkkujani, ja lattialle mahtuu levittämään kokonaisen tilkkupeiton värisuunnittelua varten. Tänne voin laittaa lankalaatikot ja tuohon koritelineeseen suuret kankaat. Patjat voin kasata lattialle päällekkäin, odottamaan vieraita tai omaa löhöilykäyttöä.


Illalla katsomme miehen kanssa Doc Martinia ja otan neuleen käteeni. Minulla on kaksi Veera Välimäen työtä menossa, ja neulon niitä vuorotellen. Välillä otan kirjan lainakirjahyllystä (kyllä, minulla on oma hylly lainakirjoille, joita on joskus kotona jopa 40 yhtäaikaa) ja luen sitä jonkin pätkän. Toisella silmällä seuraan televisiota. Välillä kissa tulee syliin kehräämään silitettäväksi. Voisin jäädä tähän. Päiväksi tai viikoksi, tai pariksi.

10 kommenttia:

  1. Olisiko sittenkään niin pahasta, jos töissä sanoisi omat tuntemuksensa. Voisi tehdä itselle ja myös muille hyvää. Omia tunteita ei voi kukaan arvostella.
    Tiedän kyllä miten vaiketa se on...mutta sitten sitä vaan kärsii ja ottaa muitten " jätteet " sisälleen. Joskus on paikallaan, että vähän räjähtää...töissäkin. Kiltin tytön räjähdys voi saada toiset ajattelemaan...ainahan on niitä, jotka selän takana valittaa ja vinkuu....ja oikeassa foorumissa on aivan hiljaa.... Olen niin saanut tarpeekseni valittajista ja oman pahan olon kaatamisesta huokolla käytöksellään itseni päälle. Tosin , olen aika rohkea puhumaan...ja työyhteisö on niin heikko, että ei yhdy sanomisiini, vaikka ovat samaa mieltä. Ja sitten sitä jää yksin, kutta oikeasti sehän on heidän ongelmansa. Ymmärrän sinua, huuda kurja olosi vaikka metsässä ulos.
    Halaus ♡

    VastaaPoista
  2. Kiitos halauksesta! Kyllä minä osaan sanoakin töissä suoraan, mutta en tietysti ihan sitä kaikkea mikä päässä liikkuu. Ja työkaverit on kyllä kivoja, enemmän on tuolla johdon suunnalla ymmärtämättömyyttä, eikä sinne voi ihan palautetta antaa mistä tahansa. Puhut kyllä asiaa.
    Pitäisi olla sellainen huutohuone... ;)

    VastaaPoista
  3. Hyvä, että pystyt sanomaan.
    Jatketaan "harjoituksia" ;)

    VastaaPoista
  4. Minä pyrin nieleskelemään kykyjeni mukaan puheitani työpaikalla. Luonteeltani en ole kiltti enkä hiljainen, päinvastoin. Olen erittäin suorapuheinen ja äänekäs ja osaan pitää puoliani tehokkaasti, joten suun suppuun panemisessa tarvitaan välillä aivan äärirajoille vietyä pinnistelyä. Mutta yritän vaieta.

    Meillä on nimittäin työpaikalla tapahtunut viime vuosina valtava sukupolvivaihdos, ja minä muutaman muun fossiilin kanssa vielä kärvistellään jokunen vuosi. Enkä totta totisesti ymmärrä tätä nykymenoa. Olen pitänyt aikanaan kovasti työstäni, mutta tästä nykyisestä en pidä. Eikä neuvoksi voi sanoa, että vaihda työpaikkaa, koska tekemäni työn luonne on nykyisin joka paikassa samanlaista. Koskaan en olisi tällaista työtä ammatikseni valinnut. Lisäksi nuorten työkavereiden työmoraali on niin erilainen kuin ikäisteni, että sitäkään ei tajua.

    Mutta jotta en olisi hapan ämmä, pyrin pysymään hiljaa työasioista, juttelemaan kaikkea kivaa muusta kuin työstä. Eiköhön muutama vuosi mene näinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän mitä tarkoitat. Vaikken itseäni ihan fossiiliksi tunnekaan, on mielestäni paljon asioita jotka olivat ennen paremmin. Hyvällä työpaikalla kuunnellaan kaikkien mielipiteitä ja osataan arvostaa eri sukupolvien kokemusta. On ihan tunnustettu asia, että työpaikat, joilla on eri-ikäisiä työntekijöitä ja kaikkia kunnioitetaan, pärjäävät paremmin kuin hyvin homogeeniset työpaikat. Jos ei ole onnistunut sellaista työtä saamaan, joutuu kyllä tosiaan pitämään asiat pinnallisempina ja juttelemaan vaikka säästä.

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Kiitos. Joskus täytyy kertoa miltä tuntuu.

      Poista
  6. Luulen ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu. Teksti olisi nimittäin voinut olla minunkin kirjoittamani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tätä on varmaan liikkeellä. Työelämä on sellaista nykyään, ongelmat erilaisia kuin ennen.

      Poista
    2. Kieltämättä... Vaikkakaan työelämän kokemusta minulla ei ole vielä kuin pikkuisen päälle 6 vuotta, niin on se kyllä kuudessakin vuodessa muuttunut. Siis ainakin meillä on vaatimukset ja odotukset vain kasvaneet, ja tulevat varmaan valitettavasti vielä kasvamaan. Mutta siltikään ei ole aikaa, paikkaa tai henkilökuntaa lisätty. Täytyisi opetella pitämään pää kylmänä kaiken kasvavan paineen keskellä.

      Poista

Kiitos kun jätät kommentin, ilahdun jokaisesta!