Puutarhamaanikon (hortus manicus) tunnustuksia

Sain tänään viivästyneen syntymäpäiväkortin ystävältäni Lissulta. Hän on mestari korttien valinnassa. Häneltä tulee aika ajoin, ilman mitään sen kummempaa syytä, hauskoja täyteen kirjoitettuja kortteja. Kerään niitä jääkaapin oveen. Ilmeisesti ystäväni tuntee minut aika hyvin. Puutarhamaanikon oireisiin kuuluvat kortin mukaan mm. jatkuva, uniinkin tunkeutuva seuraavan kesän istutusten suunnittelu sekä kuolleiden lehtien nyppiminen hammaslääkärin vastaanoton fiikuksesta. Itse harrastan kuolleiden lehtien nyppimistä mm. työpaikallani ruokalan kukkalaitteista ja huonekasveista sekä sisäänkäynnin kesäkukista. Myös rikkaruohopsykoosin tunnistan; tätä vaivaa sairastavat joutuvat paniikkiin aina rikkaruohoja nähdessään. Omassa puutarhassa tosin joutuisi jatkuvasti hyperventiloimaan, kun kukkaryhmiä on sen verran paljon, että ihan perfektionisti voisi joutua uupumuksen vuoksi sairaslomalle.

Ystävyyden ylläpito melkein sadan kilometrin takaa ei aina perustu lähikohtaamisiin. Lähempänäkin olevat ystävät jäävät välillä pelkän satunnaisen sähköpostittelun tai puhelinsoittojen varaan. Minusta kuitenkin tärkeintä on se, kun ystävä sanoo, että olen ajatellut sinua. Ja vaikkei sanokaan suoraan, niin muistaa vaikka kortilla. Lissun kortissa lukee aina jossain reunassa: milloin on pikkujoulut? Pidämme yhteisiä pikkujouluja, vuodenajasta riippumatta, silloin kun onnistumme järjestämään yhteistä aikaa.

Puutarhasta puheen ollen, en ole oikein ollut tyytyväinen hyötykasvitarhan tuloksiin tänä kesänä. Katsokaa nyt vaikka tuota kasvimaata. Joo, kyllä siellä pitäisi olla punajuuria, kesäporkkanoita ja jopa mangoldia, jos oikein tarkkaan katsoo. Porkkanat ovat nyt elokuun lopulla napostelukokoisia. Punajuuret ovat retiisin kokoisia, mangoldi; jaa, mitähän sanoisin mangoldista. Onhan niissä pari pientä lehteä. Lavassa kasvatetut kaksi avomaankurkun tainta tekivät kaksi pientä kurkkua. Parsantaimet ovat edelleen saman kokoisia kuin istutettaessa. Pavuista ei tullut papuja, siis niitä palkoja. Ainut mitä kasvimaa kunnolla tuotti on itsesiementäneet sormustinkukat ja unikot. Sekä kesäkurpitsat. Haluaisin nähdä sen kesän jolloin kesäkurpitsa ei tuota. Siis lavassahan sekin meillä on, eli lämpösumma on vähän parempi kuin ihan avomaalla. Unikot ovat jääneet kasvamaan satopettymyksestä johtuneesta kitkemislaiskuudesta johtuen. Mulla olisikin paljon unikonsiemeniä. Anyone?

Jos joku on tykännyt tästä kesästä, niin se on kyllä puut. Tonttimme on hiekkamaata ja kuivina kesinä puut kärsivät ensimmäiseksi. Tänä kesänä vettä on riittänyt ja suuret tammet, vaahterat, jalavat ja hevoskastanja ovat rehevöityneet niin, että talokin on pimentynyt ikuiseen hämärään. Myös tämä perunamaan laidassa kasvava, työpaikan puusta pudonneesta nyrkinkokoisesta siemenestä kasvatettu pähkinäpuu, jota epäilen japaninsiipipähkinäksi, on edelliskesän pienestä taimesta pörhistynyt vakavasti otettavaksi pähkinäpuun aluksi. Olen oikein ihastunut puiden kasvattamiseen. Haluaisin lehmuksen taimen ja pyökin ainakin. Tosin en kuitenkaan haluaisi peittää koko tonttiamme jättimäisiksi kasvavien puiden peittoon.

Tästä kuvasta näkyy, miten kirsikkapuutkin ovat kasvaneet hurjasti edellisestä vuodesta. Vasemmalla makeakirsikka, joka teki kokonaiset neljä (4) kirsikkaa, ja oikealla hapankirsikka, joka tuotti melko mukavasti. Veera maistelee salaattia pikkukasvimaasta, josta on sipulit jo korjattu. Ei, nekään eivät oikein jaksaneet kunnolla kasvaa. Oikealla oleva pöheikkö on täydellisen epäonnistunut mininiittykokeiluni. Ostin kevään kukkatukkuretkeltä monivuotisen kukkaniityn siemenpussin. Tuosta läntistä siirsin maa-artisokat toiseen paikkaan ja mieheni yllytyksestä kylvin valmiiksi muokattuun paikkaan kukkaniittysiemeniä. Virhe! Ensinnäkin, maa-artisokka ei koskaan häviä. Vaikka kuinka kaivelin maatilkun puutarhatalikolla, olisi ilmeisesti pitänyt poistaa maa metrin syvyydeltä ja siivilöidä multa takaisin teesiivilällä. Nyt "kukkaniityn" seasta nousee kaikenlaisten rikkaruohojen lisäksi maa-artisokan pontevia taimia. Ainoat niittykukat jotka sieltä tunnistin ovat ruiskaunokit. Sitä kuvittelee, että mikäpä olisi sen helpompi kuin kukkaniitty. No eipä ole helppo ei. Ohjeessa lukee että muokkaa maa hyvin ja poista kaikki monivuotiset rikkaruohot. SEN jälkeen voi kylvää. Ehkä tuo vajaan neliön mittainen kukkaniitty ei onnistuneenakaan olisi ollut kovin näyttävä.

Koristepuutarhasta en jaksa edes puhua mitään. Totean vain, että kaikki kukkaryhmät ovat aivan epäonnistuneita. Kukat sikin sokin, osa kuollut ja hävinnyt, vähemmän mieluisat sen sijaan valloittavat joka paikan. Huomaan että olen valinnut täysin vääriä kasveja hiekkaiseen ja varjoisaan pihaan. Kaikki pitäisi laittaa uusiksi. Tässä vaiheessa viimeistään iskee se loppukesän puutarhauupumus. Ehkä siirrän suunnittelun ensi talveen, kunhan ensin toivun tästä epätoivon kesästä.

My possible english speaking readers: please use google translator. I'm just too tired to bother. At least you may get a few laughs.

Mansikkatorttu joka vie kielen mennessään

En ole paljon harrastanut reseptien jakamista, vaikka pidän leipomisesta ja ruoanlaitosta. Mutta on minulla yksi resepti, joka on jakamisen arvoinen. Äitini teki tätä mansikkatorttua jo 60-luvulla, enkä ole parempaa torttua vielä maistanut. Kakun hyvyydestä kertoo sekin, etten ehtinyt ottaa kokonaisesta kakusta kuvaa.

Mansikkatorttu joka vie kielen mennessään

Pohja:

200 g voita

150 g eli vajaa 2 dl sokeria

1 muna

200 g eli n. 3 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

Päälle: 

2-3 dl kuohukermaa, sokeria, vaniljasokeria

½-1 litraa mansikoita

Voitele piirasvuoka ja jauhota se tai käytä leivinpaperia. 

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri vaahdoksi, lisää seokseen kananmuna hyvin vatkaten. Sekoita leivinjauhe vehnäjauhoihin ja lisää jauhoseos taikinaan. Levitä taikina vuokaan ja paista uunin keskiosassa 200 astetta n. 20 minuuttia.

Kumoa torttu lautaselle ja anna jäähtyä. Vatkaa kerma, lisää sokeria ja vaniljasokeria maun mukaan. Kaada kerma tortulle ja kerman päälle reilusti mansikoita.

Unelmien kasvihuone

Heinäkuun Viva-lehdessä on juttu kasvihuoneestamme. Viime heinäkuun alussa saimme vieraaksemme puutarhatoimittaja Paula Ritanen-Närhin ja valokuvaaja Pauliina Salosen. Vierailun tulos on nyt lehdessä. Ammattikuvaajan ottamat valokuvat ovat hienoja, yllätyin itsekin miten kauniilta kaikki näyttää.

Juttu on kirjoitettu minä-muodossa. Hyvin on Paula osannut minun asemaani asettua, tuntuu ihan omalta tekstiltä. Kun aikaa on kulunut jo pari vuotta kasvihuoneen valmistumisesta, on siihen jo tottunut. Kuvia katsellessa tulee mieleen se hieno tunne, kun kasvihuone oli aivan uusi. Iloitsen siitä kuitenkin joka päivä, vaikka kasvien hoitaminen ja huoneen siistinä pitäminen on arkista työtä.

Anteeksi laiskuuteni

Loma alkoi viikko sitten. Voisi luulla että lomalla on määrättömästi aikaa, mukavaa oleilua, istuskelua varjossa, kukkien nuuhkimista. Vaan eihän se niin ole. Puuhamaa näkyy tässä, ja muualla pihalla. Olen taas kerännyt itselleni ehkä vähän liikaa hommaa. Niitä kesäkukkia ei pitänyt kylvää. Tomaatteja ei missään nimessä pitänyt laittaa niin paljon. Ei projekteja lomalle.

Tässähän näitä, ja nyt niitä on yritetty jaella pitkin pihaa. Multa välillä loppuu ja käydään taas lisää. Kasvimaatakin on kitkettävä. Onneksi taivaalta on tullut vettä riittävästi, ettei kastelusta ole ollut liikaa vaivaa. Tuntuu että tänä vuonna olen väsähtänyt puutarhatöihin entistä aiemmin. Ehkä tämä on väliaikaista, nyt kun suurin urakka on tehty ja tomaatit venyvät ja tekevät kukkia ja raakileita.

Tomaatteja on nyt sekä lasi-orangeriassa että vanhassa muovihuoneessa. Laitoin myös kasvihuonekurkut muovihuoneeseen, koska viime kesänä en saanut kuin yhden kurkun uudesta lasihuoneesta. En tiedä johtuiko se liian vähästä valosta, kurkku oli varjon puolella. Kokeillaan nyt tätä konstia.

Kasvihuoneestamme on tehty pari lehtijuttua, toinen on jo ilmestynyt viimeisimmässä Teho-lehdessä (löytynee ehkä kirjastosta). Seuraava juttu tulee heinäkuun Viva-lehteen. Tuntuu hassulta kun lehti ilmestyy vuoden päästä jutun tekemisestä, mutta sellaista se näiden puutarhajuttujen kanssa on.

Niin se laiskuus, ei se tietysti liity puutarhaan tai muihin projekteihin. Blogi vain ei päivity, kun ei ehdi ottaa kuvia eikä jaksa kirjoittaa tekstiä kaiken muut touhun jälkeen. Tietokonettakin olen vähän vältellyt loman alettua. Mutta lohdutan itseäni sillä, että kunhan tässä lepäydyn ja viimeistään kun loppukesä koittaa, alkaa minullakin tarmokkuuden aika. Tässä yksi mieleisimmistä kirpparilöydöistäni, jo pari kesää sitten löytynyt jakkara, joka on tuollaisenaan täydellinen. Kaikkine puutteineen ja omana, persoonallisena itsenään. Niin kuin me kaikki olemme.

Vihdoinkin lääkekaappi

Olen jo pitkään etsiskellyt lääkkeille sopivaa laatikkoa tai rasiaa. Meidän lääkkeet ovat olleet korissa keittiön nurkassa pöytätasolla, osa muovikorissa keittiön kaapissa. Koko korin saa aina penkoa kun etsii tiettyä lääkettä. Käydessämme viimeksi äidin luona löysin autotallin hyllyltä vanhan, käytöstä poistetun lääkekaapin. Luulen että se on isäni tekemä, oven ristikuvio on kotikutoisen oloinen. Messinkisaranat oikein. Tosi hyvä löytö!

Kaappi oli päältä vähän kulahtanut, maali oli kellastunut ja ripsunut pois paikoitellen. Avaimenreiän päälle oli laitettu kiinnityshaka ja ylimääräisiä ruuvinreikiä oli ovessa ja sivuseinässä. Ovessa oli minusta kiva ristikuvio, jonka päätin säästää.

Sisältä kaappi oli vanerihyllyillä sisustettu. Se on sopivan syvä, että sisälle mahtuu säilytyslokeroksi vaikka pakasterasia. Pitkään kiinni ollut kaappi oli tunkkaisen hajuinen. Pesin kaapin huolella päältä ja sisältä ja jätin pariksi päiväksi ulos tuulettumaan.

Minulle jäi karamellituolien maalaamisesta vähän pinkkiä maalia jäljelle. Jotenkin tuntui, että kaappi vaatii sisäpuolelle kauniin karkkivärin.

 

Maalasinkin kaapin sisäpuolen pinkiksi kahteen kertaan. Ajattelemattomasti jätin maalipurkin kannen pöydälle. Eikö Veera onnistunut hyppäämään pöydälle ja tallaamaan purkin kanteen. Sitten se säntäsi pitkin uusia maalattuja lattioita, eikä antanut ottaa itseään kiinni. Juoksin perässä rätin kanssa ja pesin lattiasta pinkkejä tassunjälkiä. Kuvaakaan en ehtinyt ottaa.

Veera pinkkitassu. Onneksi oli vesiliukoista maalia. Kuluu varmaan pian tassuista pois.

Maalasin kaapin ulkopuolelta valkoiseksi. Halusin säilyttää pyöreän ristikuvion ovessa. Kehitin siihen oman systeemin. Etsin ensin kuvion kokoisen juomalasin, piirsin sillä paperille ympyrän. Laitoin paperin päälle muovitaskun ja kiinnitin päälle maalarinteippiä ympyrän kohdalle. Piirsin lasilla maalarinteippiin ympyrän ja leikkasin viivan mukaan. Irrotin muovista teipit varovasti ja kiinnitin teipit ympyräkuvion päälle oveen. Sitten ovi oli valmis maalattavaksi.

Tadaa! Tällainen siitä sitten tuli. Olen tyytyväinen. Oranssiin vivahtavat Taalainmaanhevosetkin sopivat väriin.

Lääkkeet mahtuvat hyvin kaappiin, vain sidontatarvikkeet ja laastarit laitoin erilliseen koriin keittiön kaappiin. Minulle ja miehelle on päivittäisille lääkkeille oma nimellä varustettu rasia, joka on helppo nostaa pöytään aamulla. Lääkkeet näkyvät hyvin ja järjestys säilyy toivottavasi paremmin kuin ennen. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Metsäpuutarhan sipulikukkia

Palasimme tänään minilomalta Itä-Suomesta ja yllätyin, kuinka paljon kevät oli edistynyt muutamassa päivässä. Tulppaaneja oli auennut lisää, osan niistä näen ensi kertaa tänä keväänä. On niin palkitsevaa löytää keväällä "yllätyksenä" uusia sipulikukkatuttavuuksia, joita on puoli vuotta aiemmin multaan piilottanut. Tässä tulotien metsäpuutarhaksi kutsumani alue. Helmililjat suorastaan hehkuvat sinistä.

Metsäpuutarhan kevään kukkijoina itsestään leviäviä kaihonkukkia, helmililjoja sekä narsisseja. Myöhemmin kesällä alue on varjoisa ylle leviävien vaahteroiden, vuorijalavan ja syreenien alla. Kuunliljat ja tummakurjenpolvet viihtyvät metsäpuutarhassa, jouluruusu on ryhmän aikaisin kukkija, vähälumisina talvina jo joulun jälkeen. Olen perustanut penkin vuonna 2008 paikalla rehottaneiden pajuangervojen tilalle, joiden kiskomisessa olikin aikamoinen urakka. Tässä reunassa oli aiemmin myös syreeniä, mutta poistimme osan niistä jo ensimmäisinä vuosina huonokuntoisina.

Penkin yläpäässä on pieni ryhmä Claudia-tulppaania. Alla tummakurjenpolven lehtiä. Taitaapa joukossa olla muutama vuohenjuuren lehtikin. Niistä ei taida koskaan päästä kokonaan eroon. Tässä ryhmässä valkoiset tulppaanit tai vaikkapa Thalia-narsissit voisivat olla edukseen.

Penkin tienpuoleiseen päähän on laitettu maakangasta ja kuorikatetta vuohenjuurta torjumaan, samalla syntyy mukava metsäpolku. Kaihonkukka on tänä keväänä levinnyt erityisen paljon. Seasta pilkottaa punaisia vuorenkilven lehtiä.

Sinistä löytyy helmililjan lisäksi myös lemmikeistä, joita on myös levinnyt tontille sinne tänne. Varjoyrtin lehdet ovat koristeelliset.

Vastapäinen poimulehtipenkki on keväällä keltaisten esikoiden täplittämä. Vanha esikkolaji leviää tontillamme ja sitä löytyy milloin miltäkin kulmalta. Jonakin vuonna keräsin pikkutaimia nurmikolta ja ruukutin muualle siirrettäväksi, mutta nyt olen huomannut, että se osaa muuttamisen itsekin. Poimulehtien taakse siirsin vanhaa saksankurjenmiekkaa, joka on mielenkiintoinen värimuunnos. Siinä on keltaista, ruskeanviolettia ja valkoista. En löytänyt tähän hätään kuvaa siitä kukkivana.

Mimmi ja Veera, Puutarhakissat, hyväksyvät työt ja suunnitelmat, haistelevat kaikki uudet kukat ja nauttivat keväästä.

Kasvihuoneen kevättä

Kevät on ollut meillä melko sateinen ja kylmä, lukuun ottamatta muutamia hyviä päiviä. Olen saanut viimein laitettua jotain kukkia kasvihuoneeseen. Kävimme työporukan kanssa tukkutoriin tutustumassa ja ostin sieltä laatikollisen valkoista ruusua ja tuollaisen häkin. Lisäksi nappasin rautakauppareissulta orvokkeja ja hortensian mukaan. En ole edes ikkunoita kasvihuoneesta pessyt, minusta ne näyttävät aika puhtailta. Odottelen ehkä siitepölyn laskeutumista ja pesen sitten.

Rakastan valkoisia ruusuja, toivotaan että nämä pikkuruusut kestävät kauemmin kuin tavaratalosta yleensä hankkimani. Ainakin kasvihuoneessa on niille mukavan viileä ja kosteahko ilmapiiri.

Aina kun menen kasvihuoneeseen puuhastelemaan, saan sinne pari kissaa kaveriksi. Mimmi ja Veera jahtaavat kärpäsiä, nuuhkivat kasveja ja makailevat lattialla seurana.

Niistä on suurta apua kaikenlaisessa tutkimisessa ja etsimisessä.

Kasvihuoneessa talvehtinut klematis, jonka olen kasvattanut siemenestä, on selvinnyt talvesta ja työntää uutta vihreää. Sen sijaan Zilga-viiniköynnös näyttää aivan kuolleelta. En ymmärrä mitä teen väärin sen kanssa, tämä on jo toinen talvi ja toinen viiniköynnös.

Kasvihuoneen kaminaa ei ole vieläkään testattu, vastahan se syksyllä tuohon laitettiin. Puut ovat kuitenkin jo odottamassa. Veera katselee, että mami on tainnut rikkoa taas ruukkuja. Zilga-vainaa vasemmalla isossa ruukussa. 

Mimmi on autellut myös ulkohommissa, tässä on jonkinlainen talven jälkien tarkastaminen juuri poistetusta jänissuojasta käynnissä. Myös lehtien haravoinnissa on Mimmistä ollut kovasti apua.

Blogi on jäänyt vähän huomiotta puutarhan kevätkiireiden ja yläkerran remontin viimeistelyjen kanssa. Valokuviakaan ei meinaa ehtiä näistä kahdesta vilpertistä ottaa, kun ovat jo seuraavassa puuhassa menossa.

Mielikin kirkastuu

Olen tullut siihen tulokseen, että talvet eivät ole minua varten. Olen ihan kuollut talvikauden. Väsyttää, mieli on maassa, mikään ei huvita. Nyt alkaa jo helpottaa. Joku mainitsi D-vitamiinin ja tarkistin annostusta vähän ylöspäin n. viikko sitten. Ihan kuin se auttaisi! Olen ollut jotenkin paremmalla tuulella ja kuin olisin jo melkein elossa. Olen jopa käynyt ulkona. Talvellahan minua ei saa ulos kuin pienelle pyrähdykselle autoon ja lämppäri äkkiä päälle. Nyt on ulkokausi jo päässyt käyntiin ja olen rapsutellut puutarhassa kukkapenkkejä ja haravoinut tontin tienpuoleisen reunakaistaleen. Kyllä tämä tästä käynnistyy.

Ehkä talven remonttikin on vähän väsyttänyt. Maalaamista on riittänyt monelle kuukaudelle. Yläkerta on hyvässä vaiheessa, ikkunan ja oven maalausta vaille. En ole päässyt kuvaamaan, kun kalusteet ovat laittamatta. Pitäisi maalata vielä kirjahyllyn hyllylevyjä, että saisi tavaroita paikoilleen. Noihin pieniin maalausurakoihin menee yllättävän paljon aikaa, kun joutuu välillä odottamaan kuivumista. Kuvia siis vähän tuonnempana. Tässä kuitenkin kuva maalatusta lattiasta. Pensseli on jo aika kulahtanut tässä vaiheessa.

Kissat ovat nauttineet keväästä, kun on päässyt ulkoilemaan melkein joka päivä. Ulkoilun jälkeen täytyy pestä turkki tarkkaan. Sen jälkeen uni maistuu, ja kovasti vielä unessakin juostaan ja liikutaan.

Nyt on lähdettävä pihan rapsutukseen vähäksi aikaa. Kuten kuvasta näkyy, työtä kyllä riittää vielä.

Edistyy ja edistyy

Jotenkin kuvittelin tammikuun alussa, kun aloitimme yläkerran maalausremonttia, että kauankos tässä menee, pianhan jo tätä sisustamme. Nyt on mennyt yli 2 kuukautta, ja taitaa mennä kolmaskin, ennen kuin koko homma on valmis. Nyt on kuitenkin hyvä vaihe menossa, kun seinät ja katto on maalattu, toinen ikkunakokonaisuus on maalattu sisältä ja välistä, ja lattia hiottu ja ensimmäinen maalikerros on tehty.

Lattian hiomiseen otimme ammattilaisen koneineen, onneksi löytyi ihan naapurista. Päivässä urakka oli tehty ja itselle jäi vain kittaaminen ja mukavampi maalaushomma. Mies maalasi ensimmäisen kerroksen eilen Permo-lattiamaalilla ja aikamoinen haju oli yläkerrassa. Hän oli joutunut kesken maalaamisen juoksemaan suojamaskeissaan ulos pelastamaan Mimmiä, joka huusi apua pihalla. Naapurin kolli istui kuulemma vieressä katsomassa, Mimmi taisi vähän ahdistua siitä. Mies sanoi, että hänellä taitaa olla naapurustossa vähän outo maine, kun käy kissaneitejä välillä suojelemassa ja huutamassa naapurin kissoille.

Tänään tulee toinen ohut maalikerros ja ehkä minä maalaan vielä viikonloppuna kolmannen kerroksen. Sitten voi jo varovasti alkaa tuomaan huonekaluja, kunhan maali on kuivunut kunnolla. Kokonaanhan tuo öljymaali kovettuu vasta n. kuukauden aikana, joten pitää laittaa aluksi mattoja kissankynsien varalle, ettei tule jälkiä uuteen maalipintaan.

 

Maalasin viikonloppuna myös tämän karkkituolin ekan kerroksen. Meillä on kaksi tällaista pikkutuolia, lastenkokoisia pinnatuoleja. Olen näitä talven mittaan liimaillut ja hionut. Päätin tehdä niistä karkkiväriset, ja niinpä maalin nimi onkin Karamelli. Tässä kuvassa väri näyttää vähän tummemmalta kuin onkaan, valo oli ehkä vähän huono. Tällaiseen valkoiseen ympäristöön on helppo tuoda väriä näillä pienillä elementeillä, esineillä ja tekstiileillä. 

Kaikenlaista muutakin remonttihommaa on tehty nyt, kun pojat eivät ole enää ruokavahvuudessa vakituiseen. Keittiön tiskipöydän puupinta kaipasi kunnostusta. Vesi oli mustuttanut pyöreän altaan reunan ja löysimme Ikeasta pöytään vähän käytännöllisemmän altaan.

 

Tässä on mittaus käynnissä reiän tekoa varten. Entinen pyöreä reikä jää sopivasti piiloon alle. Tässä allasmallissa on pieni valutuspöytä altaan vasemmalla reunalla. Se on hyvin tarpeen, kun pesee niitä harvoja käsinpesua vaativia juttuja, tai vaikka perunoita.

 

Pöytäpinta hiottiin ja käsiteltiin Osmon puuvahalla useaan kertaan. Nyt se on taas kuin uusi. Välitilaan halusimme laittaa laatat altaan kohdalle, koska paneli on vaikea pitää puhtaana. Tietysti halusin sellaiset laatat, joita ei löydy kuin tilaamalla. Valkeat, fasettihiotut tiilen malliset laatat, jotka laitetaan tiililadonnalla. Tilasimme samalla laattarivin myös wc:n käsienpesualtaan yläpuolelle. Laitan kuvaa lopputuloksesta myöhemmin.

Meidän huushollin sisustusmaailma on näköjään saanut aika paljon vaikutteita ruotsalaisesta sisustuslehdestä Lantliv. Valkoista helmiponttipanelia, fasettihiottuja laattoja, piristeenä väriä tekstiileissä, vanhaa ja uutta. Pidän tuosta lehdestä paljon, ja ostan usein irtonumeroita.

Kasvihuonekautta ei ole meillä vielä avattu, remonttikiireiden takia. Olen käynyt tirauttelemassa vettä muutamille siellä talvehtiville kasveille. Yksi viikonloppu pesin siellä vähän ruukkuja. Taimiakaan ei vielä ole kuin paprikat ja basilikan taimia. Viime viikonloppuna laitoin sentään tomaatin siemenet multaan. Tulisi nyt lämmintä ja aurinkoa ainakin pääsiäiseksi, niin voisi laittaa kasvihuoneen kuntoon.

Kissatkin odottavat jo lämpimämpiä säitä. Ulkona kuitenkin käydään joka päivä. Jos sataa, ollaan vain pieni hetki. Veera tarkkailee tilannetta.

Mitä oikeasti ajattelen

Yhtenä iltana aloin miettiä unta odotellessani, että pitäisikö tehdä oma blogi jossa kirjoittaisi mitä oikeasti ajattelee asioista ja ihmisistä. Sitä blogia ei varmaan uskaltaisi julkaista missään, vaan se olisi vaan päiväkirja. Tämä ajatus kypsyi varmaan siitä, kun on töissä kaikenlaisia muutoksia tulossa ja ehkä vähän ahdistuin siitä, vaikka päälle päin olen ollut rauhallinen, ärtyisällä tavalla rauhallinen. Ja sitten muutamana päivänä ei työt oikein ottaneet tulta, tuntui että joutuu tekemään jonninjoutavia rutiinihommia, joita osaisi suoraan peruskoulusta tullut, ilman mitään ammatillista koulutusta oleva, ei siihen yliopistokoulutusta tarvita. Tiedän, olen turhautunut töihini, taas kerran. Muutamalle työkaverillekin tekisi mieli sanoa pari rehellistä sanaa minun työaikani varastamisesta.

Mietin miten monta sanaa on pitänyt nielaista, koska on kiltti ihminen. Minun ylitseni on kyllä saanut kävellä, mutta en voi puolustautua. Työasioissa pitää olla varovainen, koska sinulla nyt kuitenkin on vielä se työpaikka, etkä ole ihan nuorikaan enää. Kotonakin pitää varoa loukkaamasta, koska siitä saa kuitenkin kärsiä yleensä itse, morkkiksena. Entisessä elämässäni olisi ollut paljon sanottavaa kotona, mutta ei voinut, koska kaiken olisi saanut niskaansa moninkertaisesti, with a vengeance. Aina mun pitää kuunnella ja olla hiljaa. Kenelle voisin puhua kaikki ne asiat, jotka minua harmittavat.

Pidän itse rehellisyydestä, siitä että sanotaan suoraan miten asiat ovat. Miksi en sitten voi olla rehellinen muille ihmisille, kun pitää sanoa mielipiteensä asioista. Tosin miehelle osaan sanoa aika rehellisesti sen, mitä hän tekee mielestäni väärin. Pienissä asioissa, arkipäivässä. Sitten harmittaa, että pitääkö sitä nalkuttaa. Joskus vain tuntuu siltä että haluaisi mennä ulos tuuleen ja huutaa, huutaa niin kovaa että keuhkot tyhjenevät eikä mielessä ole enää mitään.

Osaan sen verran itselleni diagnoosia antaa, että kärsin ammatillisesta identiteettikriisistä, taas kerran. Minun mieliasiani ovat jotain muuta kuin paperien pyörittely ja asioiden toistaminen rutiininomaisesti. Haluaisin tehdä luovia asioita, maalata, ommella, piirtää, neuloa, kaivaa kuoppaa, istuttaa, suunnitella sisustusta, kirjoittaa, lukea, ottaa kuvia, tehdä työtä värien ja muotojen kanssa, suunnitella asioita paremmaksi. Työssäni en voi tätä halua toteuttaa. Vapaa-aikani ei riitä tähän kaikkeen. Miten pääsen tasapainoon, löydän onnellisuuden siemenen? Miten jaksan tehdä iloisesti työni, on se sitten mitä tahansa, ja olla tyytyväinen elämääni?

Kotona asiat menevät mukavasti, viihdyn kotoisten askareiden parissa. Pidän pyykin pesusta ja narulle laittamisesta, kaappien järjestämisestä ja huonejärjestyksen uudeksi laittamisesta. Nyt kun on remontti menossa, saan miettiä miten järjestän tavarat uudelleen, mitä jää ja mitä lähtee. Millaisia toimintoja tulee minnekin, missä istun ja luen, tai katson leffoja dvd:ltä omassa rauhassa. Mihin laitan sisustuslehtikotelot, laittaisinko esille lastenkirjoja johonkin hyllyyn. Tuossa pöydällä voin lajitella tilkkujani, ja lattialle mahtuu levittämään kokonaisen tilkkupeiton värisuunnittelua varten. Tänne voin laittaa lankalaatikot ja tuohon koritelineeseen suuret kankaat. Patjat voin kasata lattialle päällekkäin, odottamaan vieraita tai omaa löhöilykäyttöä.

Illalla katsomme miehen kanssa Doc Martinia ja otan neuleen käteeni. Minulla on kaksi Veera Välimäen työtä menossa, ja neulon niitä vuorotellen. Välillä otan kirjan lainakirjahyllystä (kyllä, minulla on oma hylly lainakirjoille, joita on joskus kotona jopa 40 yhtäaikaa) ja luen sitä jonkin pätkän. Toisella silmällä seuraan televisiota. Välillä kissa tulee syliin kehräämään silitettäväksi. Voisin jäädä tähän. Päiväksi tai viikoksi, tai pariksi.