Täydellisyyden tavoittelu

Tänään mietin plokatessani huushollista pöydille kertyneitä lankakeriä, kynsilakkapulloja, kyniä, kirjoja, kännyköitä, sanomalehtiä, dvd-levyjä, juomalaseja, yöpukuja, sukkia, kynsileikkureita,  muistiinpanovihkoja, mainoslehtiä, virkkuukoukkuja, miten paljon aikaa meneekään normaaleihin kotitöihin. Jos haluaa kotinsa näyttävän edes suurin piirtein siedettävältä, pitää raivata, imuroida, pyyhkiä pölyjä, kastella kukkia, tampata mattoja. Sitten pitäisi vielä vaihtaa liinoja puhtaisiin, silittää uusia liinoja, puhdistaa kynttiläkuppeja, vaihtaa kukat maljakosta, kerätä kukista kuivat lehdet, pyyhkiä pöytää, pestä tahrat ovenpielistä, pyyhkiä wc:n peili, huuhtaista vessan matto kissan pissasta, laittaa pyykit kuivumaan, laittaa puhtaat pyykit kaappiin, vaihtaa pyyhkeet. Tämän lisäksi pitäisi vaihtaa sisustusta, miettiä joululahjoja, järjestää pikkujoulut, soittaa ystävälle, silittää kissaa, viedä keittiöstä kuivuneet yrttipurkit liiteriin, hioa siivouskomeron ovi, maalata kynttilänjalka valkoiseksi, vaihtaa talviverhot, etsiä valosarjat esille, viedä liiat tuolit vintille, heittää hiiri loukusta ulos, nalkuttaa pojille yläkerran siivouksesta. Eikä tässä vielä ole ikkunan pesuja, kaapin siivousta, biojätteiden viemistä, ulkoruukkujen tyhjennystä, lehtien haravoimista, auton pesua, kirsikkapuiden verkottamista eikä sohvan tamppausta.

Kuinka ihmeessä kaiken tämän jälkeen minulle jää aikaa harrastaa askartelua, ottaa kuvia eri vaiheista, päivittää feisbukkia, harrastaa luovuutta ja vielä nauttia elämästä. Miksi kaiken tämän tehtyäni minulla on kuitenkin jotenkin tyhjä olo? Onko suorittaminen ja tekeminen nykyajan uskonto? Miksi ihmiset tavatessaan kysyvät ensin: missä olet nykyään töissä, mitä lapset tekevät, ovatko päässeet opiskelemaan, töihin, kihloihin, naimisiin? Olenko hyväksytty vain silloin kun elämäni menee normaaliin malliin, minulla on töitä, miehelläni on töitä, lapsillani on töitä, he harrastavat urheilua ja taiteita, kotini on siisti ja raikas eikä kukaan käytä masennuslääkkeitä? Tästäkö johtuu että minulla on hieman huono omatunto jos vain istun nojatuolissa ja luen tai jopa katson tv:tä. Miksi en osaa nykyään nauttia pienistä asioista? Missä ovat elämävalmentajat, jotka kertovat kuinka elää tasapainoista ja hyvää elämää? Kuinka olla tyytyväinen terveydestä ja perheestä ja hyvästä ruoasta. Pienistä asioista. Pitääkö elämässä tapahtua suuria onnettomuuksia ennen kuin opimme nauttimaan joka hetkestä sellaisena kuin se on? Sietämään myös niitä huonoja päiviä ja kiukkua ja ärsytystä, tietoisena siitä, että ne ovat ohimeneviä hetkiä.

 

 

Olisiko sittenkin auringossa pöydällä makaaminen elämän tarkoitus? Ainakin kissoilla...